Gonzo 3/99: Kesäheiniä

Tietysti sitä kypsyy itsekin vanhetessaan ammatissaan ja ammattiinsa. Kai se on ihan luonnollista. Jotensakin luonnottomalta tuntuu kuitenkin se, että myös kesätoimittajat ovat kesä kesältä kypsempiä, vaikka he ovatkin ikuisesti kaksikymppisiä.

VIIME kesän kesäheiniä katsellessa minulle tuli joskus jo suorastastaan sellainen olo , ettei heiltä puutu oikeastaan enää mitään. Vailla loppututkintoakin erityisesti tytöt ovat muodollisesti täysin päteviä, jotka rantareportaasia laatiessaan saattoivat itse toimia samalla uimapukumannekiineina. En ole itse koskaan ollut kesätoimittajana, enkä taitaisi sellaiseksi enää kelvatakaan. Jos keski-ikäisen miehen sallitaan kuitenkin haaveilla, niin mielelläni kokeilisin vielä kerran kesäkuvaajan ammattia ennen eläkkeellesiirtymistä.

Olen nähnyt kolmisenkymmentä kesää toimittajana, ja sadoissa on se kesätoimittajain joukko, jolle kesäkuun alussa on sanottu tervetuloa ja elokuun lopussa näkemiin tai hyvästit. Monen kanssa on eletty yhdessä useampiakin kesiä, monet ovat palanneet valmistuneina tai gradun teko mielessään ympärivuotiseen työsuhteeseen saman työnantajan palvelukseen. Moni näkyy tuttuna nimessä jossain toisessa lehdessä tai kuuluu tuttuna äänenä radion tuutista. Monta alkaa olla niitäkin, joita näkee ilta toisen perään television sähköisessä kuvaruudussa.

MONI on hylännyt journalismin ja etsinyt itselleen mieluisamman leipäpuun.

Turun yliopiston legendaarisen kanslerin Tauno Nurmelan kerrotaan joskus lohkaisseen opintonsa keskeyttäneistä, että ”kyllä heistä tulee hyviä toimittajia”. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kyllä monesta kesätoimittajana kokeilleesta on tullut myös hyvä opettaja tai virkamies onnena journalismille.

Suurin osa tuntemistani kesätoimittajista on häipynyt suureen tuntemattomuuteen, niinkuin minäkin olen varmasti kadonnut heidän tietoisuudestaan. Joskus törmäämme sattumalta toisiimme ja koetamme epätoivoisesti kaivella esiin yhteisiä muistoja. Joskus niitä löytyykin.

Sukupolvi sitten kesätoimittajaksi kelpasi vielä melkein kuka tahansa, ja jälki oli sen mukaista. Isän paikka lehtiyhtiön hallituksessa tai muissa hallintoelimissä takasi myös perheen pojalle tai tytölle mukavan kepeän kesätyöpaikan ”omassa lehdessä”. Työn jälki oli sen mukaista. Ihanaiselta 60-luvulta on jäänyt mieleen, miten muutama uutispäällikkö teetti kesäihmisillä harjoituksen vuoksi aluksi pari-kolme viikkoa pelkkiä Tiedätkö-kysymyksiä tai 50 vuoden takaa -palstaa. Ehkä se meni hieman pitkälle, ehkä siinä oli jo pienoista simputuksen makua.

Jos 60-luvun nuorilla kesäheinillä ei ollut tarvittavaa uutisrutiinia, niin oli heillä sentään ajatuksia ja palava halu mullistaa maailmaa. Aika vain oli vielä sellainen, ettei uutissivuilla ollut missään lehdessä oikeus puuttua yhteiskunnan todellisiin ongelmiin – ei ainakaan nuorison näkökulmasta.

Vuosikymmenen alkuvuosilta on jäänyt mieleen, miten tasavallan tuleva pääministeri Paavo Lipponen kävi muutaman muun kesätoimittajakollegan kanssa intohimoista yhteiskunnallista keskustelua Savon Sanomien lukijainpals-talla.

VUOSIKYMMENIÄ on mahdotonta tyypitellä täydellisesti, mutta 70-luvusta minulle on sellainen kuva, että silloiset kesätoimittajat olivat onnettomimpia mitä oli nähty. Saattoi heillä olla aatteita, mutta tärkein puuttui: suomen kielen taito. Vapaa kasvatus jylläsi kotona ja koulussa.

Muutamasta nuorukaisesta muistelen, ettei hän koko kolmen kuukauden aikana onnistunut kirjoittamaan kertaakaan oikein yhtään yhdyssanaa. Hänestä on siitä huolimatta tullut erinomainen uutisankkuri televisioon, jossa suomenkielen kirjoitussäännöillä ei ole koskaan ollut mitään väliä. Toisaalta pääsin 70-luvulla mestaroimaan kesätoimittajaa, jota edelleen pidän parhaana, jonka olen koskaan tavannut.

Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Rautio on tämän päivän lehtiproosassa lyömätön lyhyitten pistojen mestari, mutta millaisia reportaaseja hän kirjoittikaan uutena ollessaan Pohjolan Sanomissa. Ne ihan itkettivät.

80-luvun kesätoimittajat pääsivät elämään vanhempiensa mukana ja velkarahalla kasinotalouden ihanuudessa, ja sen kyllä huomasi. Kuopion Neekerikylän saunalla ei ole pidetty koskaan yhtä melskeisiä ja totaalisia juhlia kuin niinä kesinä.

Hesarin Jaakko Pihlaja oli Neekerikylän silloinen isäntä ja harvinaisen rauhallinen mies. Jopa hänkin tulistui muutaman kerran jälkiä selvitellessään ja kirjoitti tulikivenkatkuiset terveiset majan vieraskirjaan pysyviksi muistoiksi noista hurlumhei-ajoista.

90-luku on mennyt krapulaa parannellessa ja parempaa elämää jälleen kerran aloitellessa. Kesätoimittajat ovat osanneet pitää edelleen myös hauskaa yhdessä, mutta kesä kesältä he tuntuvat myös valmiimmilta ja tekevimmiltä.

He ja erityisesti tytöt ovat niin tehokkaita, että vanhempi uutispäällikkö meinasi viime kesänä menettää jo suorastaan hermonsa heidän kanssaan. Ennen oli niin mukavaa, kun antoi aamulla kesätoimittajalle lapun kouraan ja käski tehdä siitä jutun, niin sai olla häneltä rauhassa työvuoron loppuun saakka. Nyt he tulevat takaisin puolen tunnin kuluttua ja sanovat viattomalla enkelinkatsannolla: – Eikö sinulla olisi minulle mitään tekemistä.

JOSKUS juhannuksen alla, kun väkeä oli talossa vielä paljon, keksin mielestäni hyvän idean ja komensin aamupalaverissa peräti kolme kaunokaista laatimaan yhdessä kuvareportaasia saaristokunnan kesästä.

– Ettekä tule sitten takaisin kuin vasta illan suussa, uhkasin koko arvovallallani.

Uskoivatko he? Ei tietenkään. Kolme tuntia komennuksen jälkeen koko trio seistä napotti työhuoneen ovella ja kyseli uusia haastavia tehtäviä. Toivottomia tyyppejä! Miksen ole enää niin nuori, että osaisin kouluttaa heidät oikeille toimittajan tavoille?

Seppo Kononen
Kirjoittaja on Savon Sanomien uutispäällikkö vm/45

 

Julkaistu Gonzossa 3/1999.