Gonzo 3/02: Petroskoi

Maailman suurin ulkomuseo

Kaksi vostokkia solkotti venäjää, ihaili lähiöitä ja joi vodkaa raakana puolitoista kuukautta Petroskoissa. Sivussa tehtiin vähän töitä. Vaikka aakkoset opeteltiin vasta junamatkalla, maa ei jäänyt arvoitukseksi. Nykyajan Venäjä on kummallinen sekoitus harmautta, luksus-Mersuja, sosialismia ja nousukkaita.

Karjalan Sanomien toimitus sijaitsee kolhossa vaaleanruskeassa rakennuksessa sivukadun varrella. Kun taloon astuu sisään, eläkeikäinen vartija sinisessä virkapuvussaan mulkaisee kopistaan muttei sano mitään. Samalla ovenavauksella sisään tulee Suuren isänmaallisen sodan kokenut mies, joka säästää rupliaan hakemalla itse lehtensä toimituksesta.

Talo näyttää ja tuoksuu sosialismilta. Kustantamo peittää neuvostoajan jälkiä remontilla, joka etenee tuskastuttavan hitaasti. Toimitukseen johtava portaikko on valoisa. Maali rapistuu auringonpaisteessa, ja portaat ovat kuluneet keskeltä kuopalle, kuin vanhoissa kivilinnoissa. Itse toimitus on oikeastaan vain käytävä, jonka varrella on paksuja puuovia.

Kun käytävällä seisoo, on vaikea tietää, onko kukaan töissä. Talvella ovet ovat kiinni, jotta lämpö ei karkaa. Kesällä ovia pidetään kiinni tottumuksesta.
Samat käytävät ovat palvelleet montaa isäntää. Stalinin aikaan Neuvostoliiton vanha tiedustelupalvelu NKVD piti täällä majaansa.

Alimmassa kerroksessa kuulusteltiin pidätettyjä. Jos epäily liittyi rikoslain kohtaan 58, rikokset isänmaata kohtaan, keinot olivat kovia. Vangittuja saatettiin istuttaa tuolin terävällä reunalla tai seisottaa kylmää vettä tippuvan suihkun alla tunti- tai jopa vuorokausikaupalla. Toipuminen kesti viikkoja.

Vuosia sitten lehden edeltäjän Neuvosto-Karjalan toimittaja penkoi kellarin lehtipinoja ja löysi niiden alta palan vaneria, johon oli kirjoitettu muutama sana venäjäksi. ”Äiti! Tuhoudun syyttömänä.” Sanat oli allekirjoittanut alikersantti, joka oli laittanut puunpalaseen myös osoitteensa Leningradissa.
Toimittaja oli jättänyt vanerinpalan työpöydälleen. Seuraavana päivänä se oli poissa.

Nykyään tunnelma on rauhallinen. Oikeastaan talossa on jopa jotain idyllistä.

Yliopiston päärakennus on sosialistista realismia kukkeimmillaan. Pääsisäänkäynnin yllä julistetaan iskulauseita suurin kirjaimin, ja eri laitosten samannäköiset siivet tuntuvan jatkuvan loputtomiin.

Juhlasalissa käy kuhina. Joka kevät yliopiston ruotsinopiskelijat järjestävät konsertin, jossa nuoret esittävät harjoittelemiaan lauluesityksiä.

Takaseinällä roikkuu iso, tuttu sinikeltainen lippu. Tilaisuus alkaa kansallislaulululla, ja kaikki nousevat seisomaan. On kuin olisi yliopiston avajaisissa – nyt vain lauletaan ruotsiksi.

Jokaisesta suomalaisesta lukiosta tuttu kuoro laulaa hitaasti Tomas Lediniä. Jokaiselta suomalaiselta yläasteelta tuttu bändi soittaa säröllä Kentiä. Pynttäytyneet parikymppiset nuoret kuuntelevat hartaasti ja taputtavat oikeissa kohdissa.

Tällaista oli aika, kun kelanauhurilta kuunneltiin Bay City Rollersia.

Venäjä pyristelee kaikin keinoin irti Neuvostoliiton varjosta. Neuvosto-Karjala muutti nimensä Karjalan Sanomiksi jo vuonna 1992. Televisio näyttää jenkkileffoja ja musiikkivideoita, joissa on vähäpukeisia ihmisiä.

Silti sirpin ja vasaran aika on kaikkea muuta kuin mennyttä. Lenin-patsas seisoo otsa pystyssä keskellä kaupunkia, ja pääkatu on nimetty yhä Leninin mukaan.
Vuosikymmenen vanha markkinatalous on kova kansalle. Poliitikot kusettavat kansaa minkä ehtivät, ja liian rehelliset pääsevät hengestään.

Julmuudesta huolimatta Venäjässä on jotain viatonta. Maaseudulla valkotukkaiset mummot kasvattavat kaalia ja miehet kyntävät maata hevospelillä, ihan kuin 30 vuotta sitten. Tai 60 vuotta sitten, tai…

Mikä perhanan Petroskoi?

Tiedotusopin opiskelijat voivat lähteä työharjoitteluun Petroskoihin Venäjän Karjalaan. Harjoitteluaika on puolitoista kuukautta, ja töitä voi tehdä joko Karjalan Sanomissa tai suomenkielisessä radio- ja tv-toimituksessa.

Laitos kustantaa matkat, asumisen ja viisumin. Työnantaja maksaa vain nimellistä palkkaa, mutta opintotuella tulee mukavasti toimeen. Lähes 300 000 asukkaan Petroskoissa tekeminen ei pääse loppumaan. Eikä vodka.

Juhani Saarinen

 

Julkaistu Gonzossa 3/2002.